Äitini oli opettaja. Hänen mielestään koulunumeroilla ei ollut kovin suurta merkitystä. Tärkeämpää oli, mitä varten koulua käydään: ”Ei koulua, vaan elämää varten.”
Äitini oli Karjalan evakko. Joulupäivän iltana vuonna 1939 tuli lähtö hengenhädässä Käkisalmesta viimeisellä evakuointijunalla. Mukaansa saattoi ottaa vain sen, minkä jaksoi kantaa. Äitini arvokkain kantamus oli se, mitä hän oli oppinut. Sitä hän kantoi päässään, sydämessään ja koko kehossaan. Eikä sitä voinut kukaan viedä.
Se riitti. Sillä hän pääsi Raahen seminaariin ja elämässä eteenpäin. Elämäntyönsä opettajana, yli 30 vuotta, hän teki Vesannolla, Niiniveden kylän koululla.
Äitini sanat ovat pyörineet mielessäni, kun olen seurannut Pisa-krapulaista koulukeskustelua. Mitä varten koulua käydään?
Usein kuulee sanottavan, että tärkeintä on osaaminen. Minusta tuo vastaus ei ole alkuunkaan riittävä.
Osaaminen ei ole alun perin koulutuksen kieltä, vaan se on peräisin OECD:n ja EU:n talouspuheesta. Se on suora suomennos sanasta competence. Osaaminen on siirtoasuttanut koulutuspoliittisen puheen parinkymmenen viime vuoden aikana. Vielä vuonna 1991 Esko Ahon (kesk) hallituksen ohjelmassa sanaa ei edes tunnettu, mutta nykyisen Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmaan se on painettu yli sata kertaa.
Samaan aikaan elinkeinoelämän edustajat valtaavat lehtien palstatilaa ja studioiden sohvia koulutuksen itseoikeutettuina asiantuntijoina. Sujuvaa osaamispuhetta ovat alkaneet suoltaa myös opettajat, rehtorit ja tutkijat.
Eihän osaamisessa ole mitään vikaa, päinvastoin. Tietojen ja taitojen oppiminen – eli kvalifikaatio – on olennainen osa koulutusta. Äitinikin hankki rahat seminaaria varten ompelijana.
Virhe on siinä, jos osaaminen ymmärretään koulutuksen ainoaksi päämääräksi.
Koulu on enemmän.
Meidän tulee oppia myös elämään erilaisten ihmisten kanssa. Tätä koulutuksen päämäärää sanotaan sosialisaatioksi. Täytyy tulla toimeen niidenkin kanssa, jotka näyttävät erilaisilta, puhuvat eri kieltä tai ajattelevat eri tavoin kuin me. Tässä meillä on paljon tekemistä Suomessa, yhdessä maailman rasistisimmista maista.
Myös venäläisten kanssa pitää tulla juttuun, äitini tiesi. Siksi hän opiskeli venäjää vielä vanhoilla päivilläänkin.
Mutta koulu on vielä muutakin kuin kvalifikaatiota ja sosialisaatiota. Koulutuksen olennaisimmat kysymykset nousevat syvältä ihmisyyden ytimestä. Kuinka käytän minulle suodut elonpäivät? Mikä on haluamisen arvoista? Koulutuksessa tulee antaa tilaa tarkastella näitä elämän syviä kysymyksiä.
Ihmisille tulee antaa mahdollisuus löytää oma tapansa elää. Koulutuksen tulee antaa myös rohkeutta vastustaa vääryyttä, sanoa ”ei”.
Kasvatusteoreetikko Gert Biesta valaisee tätä koulutuksen eksistentiaalista päämäärää Parks–Eichmann-paradoksin avulla.
Rosa Parks oli yhdysvaltalainen tummaihoinen nainen, joka pidätettiin Alabamassa vuonna 1955, koska hän kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle. Hän ei siis toiminut niin kuin oli opetettu.
Adolf Eichmann puolestaan järjesteli natsi-Saksan palveluksessa juutalaisten kuljetuksia keskitysleireille. Hän oli esimerkillinen virkamies. Kun hänet sodan jälkeen tuotiin oikeuden eteen, hän sanoi vain täyttäneensä velvollisuuteensa.
Eichmannin koulutuksen voi siis väittää onnistuneen, Parksin ei. Eichmann teki kuten opetettu, Parks ei.
”Koulutuksen tulee antaa myös rohkeutta vastustaa vääryyttä.
Paradoksi on siinä, että Eichmann tunnetaan rikollisena, Parks ihmisoikeustaistelun sankarina. Parksin tarina osoittaa, että elämisen arvoinen elämä ei ole aina helppoa, vaan toisinaan se on myös kivuliasta ponnistelua arvokkaiden päämäärien puolesta.
Parks oli rohkea nainen, joka valitsi oman tiensä. Hän oli elämänsä subjekti. Niinpä Biesta kutsuu tätä koulutuksen päämäärää subjektifikaatioksi. Sen kautta avautuu tie merkitykselliseen elämään.
Koulutuksen tulee antaa ihmiselle mahdollisuus ottaa vastuu elämästään ja kukoistaa omalla tavallaan – osana luontoa, ei sen valtiaana. Planeettamme on jo kauan yrittänyt sanoa, että se ei kestä tällaista luonnonvarojen tuhlausta ja luonnon turmelemista.
Tämäntapaiset kysymykset ovat jääneet Pisa-keskusteluissa näkymättömiin. Koulutus on kutistunut kvalifikaatioksi ja talousjärjestelmän osaksi. Vanha sanonta näyttää muuttuneen muotoon: ”Ei koulua, vaan elinkeinoelämää varten.”
Ja näin me saamme lisää eichmanneja. Maailma tarvitsee kuitenkin enemmän rosaparkseja.
Talousjärjestö OECD onkin saanut kovaa kritiikkiä Pisa-testaamisen seurauksista. Kaukoidän maissa koulutuskilpailun nähdään pilanneen nuorison tulevaisuuden: opiskelijat sananmukaisesti kilpailevat itsensä hengiltä.
The Guardian -lehdessä julkaistiin taannoin koulutustutkijoiden avoin kirje OECD:lle. Kirjeessä todettiin Pisan kaventavan vaarallisesti kuvaa koulutuksesta. Vetoomuksen allekirjoitti yli 4 000 tunnettua koulutuksen tutkijaa.
Vähitellen myös OECD:n linja näyttäisi olevan kääntymässä kohti kokonaisvaltaisempaa ajattelutapaa, ihmisen ja luonnon kukoistusta. Suomi on ollut aktiivisesti mukana edistämässä tätä muutosta. On vielä ennenaikaista sanoa, kuinka tässä onnistutaan. Tosissaan sitä ainakin yritetään.
Suomessa julkinen keskustelu näyttää kuitenkin edelleen kiertyvän kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärille. Ja metsästävän syyllisiä Pisa-romahdukseen.
Kotimaiseen keskusteluun tarvittaisiin vähemmän talouselämän edustajia ja enemmän niitä, jotka osaavat esittää kysymyksiä koulutuksen perimmäisistä tarkoituksista. Mukaan tarvitaan monenlaisia ääniä. Tarvitaan filosofeja, teologeja, yhteiskunnan ja ekologisen kestävyyden tutkijoita – yleensäkin ihmisiä, jotka osaavat ajatella asioita myös Pisa-laatikon ulkopuolelta.
On kysyttävä edelleen tuota yksinkertaiselta näyttävää kysymystä. Mitä varten koulua käydään?
Perimmäinen kysymys koskee ihmisen paikkaa tässä ekokriisin uhkaamassa maailmassa. Millaista tulevaisuutta koulussa rakennetaan, ei vain ihmiskunnalle, vaan myös muille lajeille – koko tälle planeetan kokoiselle elämän ihmeelle?
Näiden kysymysten pohjalta voimme avata tietä koulutukselle, joka kurottaa kohti planetaarista hyvinvointia, sivistystä ja viisautta. Kohti maailmaa, joka on elämisen arvoinen paikka kaikille.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori.