Suomalaisissa kouluissa, kaikilla sen eri asteilla, on tapahtunut jotain järisyttävää viime vuosikymmenen aikana – vai onko?
Oppimistulokset heikentyvät, koulutustaso laskee ja Suomi ei voi enää ylpeillä olevansa Pisa-tutkimusten ykköskaartia tutkimuksesta toiseen. Toki Suomen Pisa-tulosten huippuvuosista on jo pian parikymmentä vuotta aikaa.
Mitä oikein on siis tapahtunut? Miksi 2000-luvun alun kruununjalokivestä ja suomalaisten ylpeyden aiheesta, koulutuksesta, puhutaan nyt huolestuneina?
Koostimme aikajanalle Suomen koulutuspolitiikassa tehtyjä isoja uudistuksia 1970-luvun alkuvuosista viime vuosiin saakka. Sukella suomalaisen koulutuspolitiikan pyörteisiin, ja lähde siis aikamatkalle kuluneen 50 vuoden ajalle.
Kosketa aikajanan otsikoiden tekstiä, niin voit lukea uudistuksista tarkemmin.
Koulutuksen tilanne on selvästi hirvittänyt poliitikkoja, sillä useampi puolue on sanonut kevään eduskuntavaalien alla, että koulutukseen pitää panostaa tulevalla vaalikaudella enemmän.
Aiemmin hallitukset tekivät yli hallituskausien yltäviä koulutuksen kehittämissuunnitelmia, mutta Juha Sipilän (kesk.) hallituskaudella niiden tekeminen lopetettiin. Viimeinen koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma oli vuosille 2011–2016.
Sipilän hallituksen jälkeen koulutuspolitiikan tekeminen politisoitui aiempaa vahvemmin, kun sitä ei ohjannut enää pidempiaikainen periaate, vaan koulutuksen kehittäminen tuli mukaan hallitusten nelivuotisiin ohjelmiin. Sipilän hallituskautta leimasivat myös koulutusleikkaukset, kun eri koulutusasteilta leikattiin suoraan ja epäsuorasti satoja miljoonia euroja.
Sipilän hallituskaudella koulutuksen kehittämisestä tuli lyhytjännitteisempää, kun käyntiin laitettiin erilaisia nopeita hankkeita opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) johdolla.
Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi tämän vuoden tammikuun alussa sivistyskatsauksen, joka maalasi karua kuvaa suomalaisesta koulutusmaisemasta.
Katsauksen mukaan koulutustaso ei ole noussut 1990-luvun jälkeen ja nuorten oppimistulokset ovat heikentyneet vähintään vuosituhannen vaihteesta asti. Samalla sosiaaliseen taustaan ja sukupuoleen liittyvät erot oppimistuloksissa ja koulutustasossa ovat Suomessa kasvaneet.
Koulutustason nousun pysähtymisen taustalla voi olla osin syynä tilastoharha. Ennen ammattikorkeakouluja vastaavat opinnot käytiin opistoissa, jotka tilastoitiin silloin Suomessa toisen asteen tutkintoina. 1990-luvun puolivälissä tapahtui siis näennäinen koulutusharppaus, kun yhtäkkiä korkeakoulutettuja olikin tilastojen mukaan enemmän uusien ammattikorkeakoulututkintojen takia.
Entä ne oppimistulokset? Suomen tulokset ovat yhä hyviä moniin muihin maihin verrattuna, mutta tulosten lasku on ollut poikkeuksellisen nopeaa.
Selvennyksen vuoksi – kun puhutaan oppimistulosten laskusta, puhutaan useimmiten Pisa-tutkimuksen tuloksista. Pisa-tutkimus tehdään joka kolmas vuosi 15-vuotiaille nuorille.
Yhtä suoraa syytä huonontuneille tuloksille ei ole, vaan kannattaa katsoa myös mitä muut maat tekevät, apulaisprofessori Janne Varjo Helsingin yliopistosta huomauttaa.
– Monissa muissa maissa koulutuspolitiikkaa on muutettu paljonkin. Suomalainen peruskoulu on pysynyt aika samanlaisena, hän pohtii.
Suomessa saatiin 1970-luvulle tultaessa hyvä yhteisymmärrys siitä, miten koulutusta halutaan kehittää, kun koko maahan ryhdyttiin perustamaan peruskouluja, Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuslaitoksen johtaja Taina Saarinen sanoo.
– Nyt sille olisi tilausta uudestaan. Suomalaista peruskoulua ei ole suuremmin uudistettu 1990-luvun jälkeen.
Suomen huippuvuosi Pisa-tutkimuksessa oli vuonna 2006, jolloin tuloksissa komeiltiin kärkisijoilla.
Huippuvuodesta alkoi laskukausi, jonka aikana koulutuksen osuus Suomen valtion menoista on tipahtanut OECD-maiden keskitason alapuolelle. Varjo uskoo, että sillä on ollut vaikutuksensa.
Pisalla on nyt jo yli 20-vuotinen historia, sillä ensimmäinen Pisa-tutkimus tehtiin vuonna 2000. Muutkin maat ovat seilanneet tuloksissa edestakaisin, mutta Suomi ei ole onnistunut punnertamaan itseään takaisin paalupaikoille, missä oltiin Pisan alkuvaiheissa.
Kaikki ei kuitenkaan ole pilalla, eikä suomalainen koulutus rämmi pohjamudissa, opetusneuvos Martti Hellström toppuuttelee.
Esimerkiksi vuonna 2015 Pisa-tulosten kolmen kärjessä komeilivat muun muassa Singapore, Hongkong ja Japani. Tutkimuksessa oli mukana 72 maata, ja Suomi oli tutkimuksen jokaisessa kategoriassa 15 parhaan joukossa.
– Suomi on siis edelleen korkealla Pisa-tuloksissa, sekä Pisassa että oppilaiden hyvinvoinnissa, Hellström sanoo.
– Suomea paremmin pärjäävissä maissa painotetaan suoritusta, ja oppilailla on valtavan pitkiä koulupäiviä, yksityisopetusta ja muuta, Hellström toteaa.
Hänen mukaansa monissa maissa Pisa-tutkimuksiin suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella, ja niihin valmistaudutaan kuin olympialaisiin.
Oppilaita grillataan ja valmistetaan testeihin, ja Pisa-tuloksen merkitystä korostetaan paljon. Suomessa tutkimukseen suhtaudutaan paljon leppoisammin. Oikeastaan kukaan ei takaa sitä, että oppilaat yrittäisivät tutkimuksessa parhaansa, Hellström sanoo.
Hellström hakee syytä siihen koko yhteiskunnasta.
– Elämä oli ennen toisenlaista, koulutus oli tie menestykseen. Nyt se on kyseenalaisempaa, kun somessa ei tarvitse tutkintoja ja kuka tahansa voi olla miljonääri, kun osaa käyttää välineitä, hän jatkaa.
Yhtenä syynä oppimistulosten heikentymiseen on pidetty älylaitteiden ja sosiaalisen median yleistymistä. Janne Varjon mukaan yhtäläisyysviivaa ei kuitenkaan voi vetää, sillä yhtä lailla älypuhelimia on muissakin maissa kuin Suomessa.
Suomalainen peruskoulu on sekä Janne Varjon, Taina Saarisen että Martti Hellströmin lempiuudistus koko 50 vuoden ajanjaksolta, jolta koulutusuudistuksia listasimme.
Se muun muassa lisäsi koulutuksen tasa-arvoa, kun entistä useampi jatkoi toiselle asteelle ja korkeakouluihin, riippumatta omien vanhempien koulutustaustasta.
Viimeksi peruskoulua myllättiin perusteellisemmin 1990-luvulla, kun koulut saivat enemmän vapautta omien opetussuunnitelmien tekemiseen. Kouluja ja opettajia rohkaistiin löytämään se jokin oma juttunsa ja olemaan luovia, Martti Hellström kuvailee.
2000-luvulle tultaessa suhtautuminen koulutukseen kuitenkin muuttui: koulut nähtiin valmistuslaitoksina työelämään, eikä paikkoina, joissa ihminen voi löytää itsensä ja kasvaa, Martti Hellström sanoo suoraan.
Toisaalta 1990-luvulle tultaessa ja sen aikana Suomessa haluttiin korostaa entistä vahvemmin yksilöitä ja jokaisen vapautta tehdä asiat niin kuin itselle parhaiten sopii. Joillekin se sopi hyvin, toisille ei – se korosti ääripäitä.
Janne Varjo myös epäilee, että valinnanmahdollisuuksien lisääminen ei välttämättä lisännyt koulutuksen tasa-arvoa.
Uusimpana ja suurimpana muutoksena on oppivelvollisuusiän pidentäminen 18 ikävuoteen.
Vielä sen vaikutuksia ei voida vedenpitävästi tutkia.
– Sillä oli ihan hyvä tarkoitus, että kaikki jatkaisivat opintoja peruskoulun jälkeen eivätkä jäisi kotiin makaamaan. Ongelmat ovat kuitenkin paljon varhaisemmassa vaiheessa, kuin toisella asteella, Martti Hellström muotoilee.
Tärkeämpää olisi hänen mukaansa pelastaa varhaiskasvatus ja esiopetus, jotka luovat pohjaa koko peruskoulun mittaiselle koulupolulle.
Kuuntele alta tai Yle Areenasta Politiikkaradion jakso, jossa pohditaan, miksi oppimistulokset ovat laskeneet Suomessa niin rajusti.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta keskiviikkoon 8.2. klo 23:een asti.