Koulutuksen päämäärät kaipaavat kyseenalaistamista – Milloin Kestävä koulu tulee?

Kestävän elämäntavan välttämättömyys tunnistetaan opetussuunnitelmissa, mutta miten se tulisi yhtä keskeiseksi osaksi jokaisen suomalaisen koulun ja päiväkodin toimintaa.

Mitä tarvitaan, jotta ekologisesti kestävä elämäntapa läpäisisi päiväkodit, koulut ja oppilaitokset sillä painavuudella, millä se on kasvatus- ja koulutuspoliittisissa dokumenteissa? Auttaisivatko yhteiset visiot?

– Olen sitä mieltä, että visioita on jo tarpeeksi, mutta tekijöistä on puute, huokaa Vihdin lukion biologian ja maantieteen opettaja Maria Pirinen.

Hän kaipaa lisää resursseja ja ihmisiä, jotka tarttuvat toimeen.

 

Pirisen kanssa aihetta ovat kokoontuneet pöyhimään Okka-säätiön suunnittelupäällikkö Erkka Laininen, jonka työsarkaa säätiössä ovat muun muassa kestävän kehityksen koulutukset ja hankkeet, sekä tutkijatohtori Niina Mykrä Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitokselta.

Laininen kysyy kenen visioista puhutaan.

– Opetussuunnitelmissa tarjotaan hieno arvopohja, mutta prosessoidaanko sitä koulun tasolla? hän pohtii.

Jotta nykyiselle kehitykselle voisi kuvitella vaihtoehtoja, ei vain jatkumoa, nykyhetkestä pitäisi pystyä irrottautumaan edes viideksi minuutiksi, Erkka Laininen ajattelee.

Jos opsin perustana olevia käsityksiä ei pureskella kouluyhteisössä tai opettajat keskittyvät vain oman oppiaineensa sisältöihin, suunnitelmaan kirjatut asiat jäävät kauniiksi pilviksi sanojen taivaalle. Yhdessä keskustelemalla niistä voisi syntyä koulun omia tavoitteita, jotka koko oppiva yhteisö jakaa.

– Ehkä koulutasolla tarvittaisiin sitä, että yhteiset visiot tehtäisiin todeksi pidemmällä aikavälillä kokeillen ja toteutusta reflektoiden.

 

Niina Mykrä väitteli reilu vuosi sitten ekologisen kestävyyden edistämisestä peruskoulussa. Tällä hetkellä hän työskentelee ECF4CLIM-hankkeessa, jossa tutkitaan ja tuetaan kestävyysosaamista kouluissa ja oppilaitoksissa.

Niina Mykrän mielestä jätteet korostuvat liikaa kestävyyskeskustelussa. Kestävyyskriisin juurisyyt ovat kulttuurissa – siinä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena elämänä.

Mykrä tunnistaa sekä opettajien turhautumisen visioihin ja unelmointiin että tarpeen kysyä, mitä opetussuunnitelman arvot tarkoittavat käytännössä. Hän pitää yhteisön keskustelua tärkeänä myös siksi, että ihmisten erilaiset käsitykset tulisivat näkyviin.

– Oletamme, että kestävä kehitys on kaikille tärkeä ja että sitä pitää edistää, Mykrä sanoo.

– Ihmiset ymmärtävät kuitenkin eri tavoin sen, mitä kestävä toiminta koulussa käytännössä tarkoittaa tai mitä pitäisi tehdä matkustamiselle, lihansyönnille tai teknisten vimpainten hankinnalle, hän jatkaa.

Jos nämä erot saataisiin pöydälle, päästäisiin ehkä kiinni kulttuurissa oleviin asioihin. Niihin, joiden vuoksi ilmasto lämpenee, luonnon monimuotoisuus hupenee ja ympäristö saastuu…

 

Aikaa yhteiselle pohdinnalle ei yksinkertaisesti ole.

– Lukiossa kiire koskee opettajien ja rehtorien lisäksi opiskelijoita. Olin kolmen opiskelijan kanssa Lempäälän ilmastosotureiden koulutuksessa. Opiskelijat sanoivat, että he eivät pysty tuohon, he uupuvat, Maria Pirinen kertoo.

Olemme tehokkuusajattelun marinoimia.

Myös Mykrä ja Laininen tunnistavat koulujen ajanpuutteen. Laininen näkee kiireen laajempana kulttuurisena ongelmana.

– Olemme tällä hetkellä niin tehokkuusajattelun marinoimia, että jokainen tyhjäkäyntihetki nähdään hyödyntämättömänä resurssina. Meillä on koko ajan paine puskea eteenpäin ja mielellään ennalta annettujen suunnitelmien mukaan.

Mutta jos nykyhetkestä ei pystytä irrottautumaan edes viideksi minuutiksi, ei päästä sellaiselle kuvittelun tasolle, jossa aidosti avautuisi vaihtoehtoja nykyiselle kehitykselle.

– Yksi koulujen tuhannen taalan kysymys on, miten omaa päätäntävaltaa ja liikkumatilaa hyödynnetään ja miten päätetään, mihin halutaan keskittyä, Erkka Laininen pohtii.

 

Pitäisikö koulujen ja oppilaitosten tehdä kapina ja päättää itse, mille asioille annetaan aikaa? Mykrää kiinnostaisi kuulla, mitä siitä syntyisi.

– Opettajilla on monenlaisia arvoja. Tulos ei välttämättä olisi se, että kestävyysasiat nousisivat keskiöön. Ne voisivat myös painua kaiken muun alle.

Mykrän mielestä tarvitaan yhteinen opetussuunnitelma, jossa kestävyysasiat määritellään, jotta ne olisivat oppiaineissa edes päälle liimattuna.

Pirinen muistuttaa, että lukiossa priorisoinnin onnistumista mittaa lopulta ylioppilastutkintolautakunnan kysymyspaketti.

– Nuorten tulevaisuus on kiinni ylioppilaskokeen tuloksessa. Pirinen kaipaisi valtakunnallista konseptia, joka sitouttaisi niin koulutuksen järjestäjän kuin kaikki koulutkin toimimaan kestävän kehityksen mukaisesti – tarvittavia resursseja unohtamatta.

– Missä on Kestävä koulu? Olen odottanut monta vuotta, että se tulisi.

Myös Laininen on sitä mieltä, että valtakunnallista koordinaatiota tarvitaan, mutta ei siten, että opetushallinto ohjaa toimintaa ylhäältä alaspäin.

– Kaipaisin avointa vuoropuhelua koulutuksen suunnasta ja tarkoituksesta sekä siitä, millaista muutosta niissä tarvittaisiin, jotta kestävän tulevaisuuden rakentaminen olisi aidosti mahdollista.

Suomen kestävän kehityksen toimikunnan Agenda 2030 -tiekartassa yhdeksi tavoitteeksi on nimetty yhteiskunnan arvojen uudistaminen ja kestävien elämäntapojen valtavirtaistuminen.

Sitä tavoitellaan sivistysparadigman muutoksella kohti ekososiaalista sivistystä. Toisin sanoen tavoitteena on, että kaiken sivistyksen lähtökohtana on ymmärrys ekosysteemien asettamista rajoista. Nämä rajat ohjaavat toimintaa.

 

Ekososiaalista sivistystä pidetään tärkeänä myös dokumenteissa, joilla eduskunnan sivistysvaliokunta ja tulevaisuusvaliokunta kommentoivat valtioneuvoston koulutuspoliittista selontekoa.

– Ekososiaalinen sivistys voi toteutua koulutuksessa vain, jos koulutuksen nykyisiä tarkoituksia ja päämääriä ollaan valmiita kyseenalaistamaan, Laininen toteaa.

Hän näkee, että muutosvoiman täytyy lähteä opettajista ja kasvattajista, mutta uuden käsityksen muodostamiseen tarvitaan hallintoa, koululaitosta ja kansalaisyhteiskuntaa. Riittävän resursoinnin kulmakivenä on ministeriöiden välinen vuorovaikutus.

Maria Pirinen ajattelee, että suurin muutosvoima ovat opiskelijat.

– Heidän on tulevaisuus.

 

Valtakunnallista tukea kestävyysmuutokselle

Opetushallitus käynnisti viime syksynä Kestävyyskasvatuksen kehittämishankkeen. Hankkeessa kehitetään muun muassa tapoja tukea kasvatuksen ja koulutuksen toimintakulttuurin muutosta kohti ekologisesti kestävämpää tulevaisuutta.

Työ on aloitettu selvittämällä näkemyksiä siitä, mitä ekologisesti kestävä kasvatus ja koulutus voisi olla – ja mitä sen toteutuminen vaatisi.

Tietoa on kerätty esimerkiksi kasvattajilta, opettajilta, rehtoreilta, kunnan johdolta sekä toiminnan mahdollistajilta kuten ruokapalveluiden edustajilta.

Hankkeen tavoitteena on jakaa viisi miljoonaa euroa valtionavustuksia, joita koulutuksen järjestäjät voivat hakea ekologisen kestävyyden edistämiseen.

Hankkeen koordinaattorin Helena Suomelan tavoitteena on, että hanke synnyttää niin kasvattajissa, opettajissa, rehtoreissa kuin kunnan muissakin työntekijöissä pystyvyyskokemusta.

– Tunnetta, että pystyn opettamaan ja toteuttamaan tätä ja vaikka en osaisi.

Biologian ja maantieteen opettajien liiton toiminnanjohtaja Kati Vähä-Jaakkola näkee Opetushallituksen hankkeen luovan hyvää pohjaa sille, mitä järjestöjen yhteisellä Kestävä koulu -ohjelmaesitykselläkin haetaan.

 

Suomen kestävän kehityksen toimikunnan strategia sisältää kuusi muutosaluetta, joista eniten koulua koskettaa sivistysosaaminen ja kestävät elämäntavat.

EU-tason tukea tuo kestävyyskasvatuksen viitekehys GreenComp. Kyseessä on asiakirja, jossa kestävyysosaaminen on määritelty ja jaettu neljään osa-alueeseen. Niistä yksi liittyy arvoihin, yksi monimutkaisuuteen, yksi tulevaisuuden kuvittelemiseen ja yksi toimintaan eri tasoilla.