Hallitusohjelmaan kirjattu tavoite oppivelvollisuusiän nostosta 18 vuoteen ja ilmaisesta toisen asteen koulutuksesta merkitsisi toteutuessaan suurinta koulu-uudistusta sitten peruskoulun synnyttämisen. Hankkeen tiellä on vain yksi mutta sitäkin suurempi este eli raha.
Alun perinkin osa asiantuntijoista on arvioinut, että perimmäistä pyrkimystä eli nuorten syrjäytymisen ehkäisyä voitaisiin edistää kustannustehokkaamminkin. Koronaviruksen julkiselle taloudelle aiheuttama syöksykierre pakottaa käymään kaikki menot entistä tarkemmin läpi, eikä uusiin olisi varaa.
Uutissuomalaisen gallupissa 52 prosenttia suomalaisista katsoo, että hallituksen pitäisi lykätä oppivelvollisuuden laajentamista koronakriisin takia. 26 prosenttia toteuttaisi uudistuksen suunnitellusti.
Näkemykset mukailevat melko tarkkaan puoluekantaa ja hallitus–oppositio-jakoa. Uudistuksen takana ovat vasemmistolaiset ja vihreät, kun taas porvaripuolueiden ja perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat siihen kriittisesti. Vastaavasti kyselyä voidaan lukea lähes vastakkaisin tavoin. Opetusministeri Li Andersson (vas.) katsoo, että suomalaiset ovat pohjimmiltaan uudistusmielisiä eli kannattavat hanketta, vaikka haluavatkin lykkäystä talouskriisin takia. Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko (kok.) puolestaan näkee suomalaisten olevan järkeviä jarruttaessaan uudistusta.
Tulkintaeroille jää tilaa, koska gallupissa ei kysytty tällä kertaa suoraan, kannattaako vastaaja uudistusta vai ei. Lykkäämisen puoltajista osa voi pitää uudistusta sinänsä hyvänä mutta ajoitusta huonona. Tähän suuntaan viittaa Uutissuomalaisen helmikuussa 2019 tekemä gallup, jossa 58 prosenttia kannatti oppivelvollisuusiän nostoa.
On huonompiakin haaveita kuin erityisesti SDP:n ylläpitämä ajatus nuorille ilmaisesta toisen asteen koulutuksesta. Pelkästään peruskoulun varaan jäävillä on huomattavasti kohonnut riski työelämän ulkopuolelle putoamisesta. Toisaalta esimerkiksi Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu Heikkinen arvioi, että voimavarat voisi käyttää tehokkaammin suuntaamalla varhaiskasvatukseen ja peruskouluun. Myös ammattikoulujen rapautunut lähiopetus kaipaa korjausta.
Viime kädessä kyse on poliittisesta ja arvovalinnasta. Lähdetäänkö koulutusta uudistamaan tasa-arvo edellä kaikille yhteisen etuuden kautta, vai kohdistetaanko yksilöllisiä täsmätoimia mahdollisiin pudokkaisiin. Yhteiskunnan kustantama toinen aste on unelmana kaunis kuin peruskoulu aikanaan, mutta raha taitaa lopulta ratkaista.